|

Jani Toivola: Hiljaisuus joka tekee näkyväksi

Kirjoittaja | Jani Toivola. Kuva | iStock

Olin viime viikolla vierailevana puhujana Creative Mornings -tapahtumassa, jonka aiheena oli hiljaisuus. Ensikosketuksella aihe tuntui minulle joogan ja meditaation harrastajana suhteellisen selvältä. Pienen rapsuttelun jälkeen kerroksia ja peilejä alkoi kuitenkin löytyä. Se sai minut pohtimaan paitsi suhdetta itseeni, niin erityisesti myös suhdettani muihin ihmisiin. Sitä, uskallanko kohdata elämän inhimillisyyden ja alati muuttuva olomuodon toisessa ihmisessä, tutussa ja tuntemattomassa. Miten tunnistan hyvän ja huonon hiljaisuuden toisistaan? Hiljaisuuden, joka tekee näkyväksi, ja hiljaisuuden, joka jättää allensa.

Minulle hiljaisuus on sekä yhteyttä itseeni että toisiin ihmisiin. Uskallusta antaa tuon hiljaisuuden laskeutua itseeni sekä minun ja kohtaamieni ihmisten välille. Se on uskallusta istua oman äidin kanssa kasvokkain sanomatta sanaakaan. Olla täyttämättä tilaa arkipäiväisyyksillä. Mitä uutta voisin nähdä äidissä, jos venyttäisinkin hiljaisuutta välillämme hetken totuttua pidempään? Mikä tunne tai tarve tai sana voisi silloin nousta pintaan? Lause, joka on ennen hautautunut totuttujen roolien ja rutiinien alle. Opitun vaikenemisen, pelon tai häpeän alle. Puhumattomuuden alle, joka oli huoneessa jo kauan ennen meitä. Perintönä sukupolvien takaa, mutta tässä hetkessä mahdollisuutena valita toisin. 

"Mitä uutta voisin nähdä äidissä, jos venyttäisinkin hiljaisuutta välillämme hetken totuttua pidempään? Mikä tunne tai tarve tai sana voisi silloin nousta pintaan?"

Mitä jos hiljaisuuden laskeuduttua uskaltaisinkin seurata sitä mikä juuri nousi pintaan? Näkisinkö  pinttyneiden roolien ja yhteisen historiamme ristiriitaisuuksien sijaan haavoittuvuutta tai herkkyyttä? Mitä jos se onkin tässä hetkessä äidissä enemmän totta kuin kaikki ne muut piirteet, joihin hänessä yleensä nojaudun? Voisinko minä ollakin tässä hetkessä se, joka näkee hänet? Ainut tai ensimmäinen todistaja. Rohkaisija sille, että uusi puoli saa tulla päivänvaloon. Että kenenkään ei tarvitse olla vain yhtä ja samaa suojellakseen toista tai ollakseen rikkomatta hiljaisuutta. Että voi olla monia asioita lomittain ja päällekkäin ja yllättäen.

Äidin sijaan voisin asettaa monta muutakin läheistä ihmistä itseäni vastapäätä ja esittää samoja kysymyksiä. Nähdä ja tulla itse näkyväksi. Voisin tuoda samaan tilaan myös itselleni vieraan ihmisen. Olla lokeroimatta häntä mihinkään ja vain katsoa hetken hiljaisuudessa silmiin. Yhteyden jälkeen inhimillisyyttä on vaikea olla päästämättä sisään. Silmiin katsomisen jälkeen ohi katsominen tuntuu luonnottomalta. Vajaalta tavalta hengittää. Mustavalkoisuus, lukitut lokerot ja vieraan vihollisuus ovat usein ohi katsomisen synnyttämiä todellisuuksia. Epävarmuutta käyttää testaamattomia lauseita.

Kuva | Jani Toivola

Kasvoin kodissa, jota leimasi osittain puhumattomuus. Tämä ei ole syytös äitiäni kohtaan, eikä merkki siitä, etteikö kodissa olisi samaan aikaan ollut myös paljon rakkautta. Oli kuitenkin tosiasia, että oli paljon asioita, joista emme uskaltaneet puhua. Olen 42-vuotias ja uskoakseni aika tyypillinen sukupolveni edustaja. Meidän on pitänyt opetella puhumaan asioista. Edelleen keskustelun aloittaminen on minulle usein vaikeaa. Samaan aikaan minulla on ollut läpi elämän valtava tarve rikkoa tuota hiljaisuutta. Puhua sen pintaan nostama häpeä tukahduksiin. Nyt olen itse tyttären isä ja sekä uskallustani rikkoa hiljaisuutta että uskallustani viipyä hiljaisuudessa koetellaan jatkuvasti.

"Hiljaisuus näyttää, kertoo, muistuttaa, inhimillistää, rauhoittaa ja tuo yhteen."

Vietämme joulua tänä vuonna neljän sukupolven kesken. Näin ei varmasti ole enää pitkään. Katson ympärilleni ja mietin sitä matkaa, jonka isoäitini ja äitini ovat kulkeneet. Mietin sitä rohkeutta, joka on löytänyt heissä muotonsa hiljaisuudesta huolimatta. Mietin, miten monesta asiasta olemme oppineet perheenä puhumaan. Mietin tätä aikaa, jossa minä saan olla vanhempi. Mietin, miten paljon enemmän tässä ajassa on puhetta. Miten paljon vähemmän on vaikenemista ja tukahdutettuja kokemuksia elämästä. Mietin, miten paljon sallitumpaa on myös kohdata hiljaisuudessa. Löytää itsestä ja toisesta uusia sävyjä.

Hiljaisuus haastaa, pelottaa ja tekee levottomaksi. Hiljaisuus näyttää, kertoo, muistuttaa, inhimillistää, rauhoittaa ja tuo yhteen. Joulu on toivottavasti meille kaikille rauhoittumisen aikaa. Hiljaisuutta, joka luo yhteyttä itseen ja muihin.

Lue lisää Vieraskynäkirjoituksia