Ulrika Björkstam: Ei mitä, vaan miten

|
Miten Ulrika Björkstam selvisi lentokoneonnettomuudesta? Mitkä voimavarat ja ajattelutavat palauttivat hänet takaisin jaloilleen?

Kirjoittaja | Ulrika Björkstam. Kuva | Martiina Woodson

Eräänä tiistai-iltana marraskuussa 2008 olin tehnyt jo pari tuntia ylitöitä ja siksi myöhässä omilta syntymäpäiväillallisiltani. Soitin taksin toimistollemme, pakkasin läppärilaukkuni ja kiiruhdin hisseille, käyden mielessäni läpi kaikkia niitä työtehtäviä, mitkä pitäisi vielä illan aikana hoitaa. Seisoin kelloa vilkuillen toimistorakennuksemme edessä, kun yhtäkkiä näin jotain, mikä pysäytti ajan.

Se oli lentokone, joka syöksyi suoraan minua kohti.

Räjähdyksen paineaalto lennätti minut ilmaan ja tuossa hetkessä olin varma, että elämäni päättyisi tähän. Murskautuisin maahan, räjähtäisin kappaleiksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tulin hetken kuluttua maassa maatessani tajuihini, samalla tuntien, kuinka päälleni lensi metallinpalasia minua ympäröivästä sekasorrosta. ”Nouse nyt, jos meinaat koskaan enää nousta”, kuulin äänen sanovan pääni sisällä.

Minä nousin ja huusin apua. Tuolloin en vielä tiennyt, että tulevien kuukausien aikana tulisin nousemaan yhä uudestaan ja tarvitsemaan apua vielä monen monta kertaa.

Ajattele mitä ajattelet

Onnettomuuden seurauksena sain laajat ja vakavat palovammat eri puolille kehoani. Olin 1,5 vuotta sairaslomalla ja jouduin opettelemaan kaiken alusta pitäen, kävelystä maitopurkin avaamiseen. Fyysinen toipuminen oli paitsi kivuliasta, myös tuskallisen hidasta. Vielä enemmän aikaa vaadittiin kuitenkin minua kohdanneen muutoksen hyväksymiseen. Elämäni ei enää koskaan tulisi olemaan samanlaista kuin ennen. Palaneet kasvoni ja koko kehoni olivat minulle täysin vieraat. Olin onnettomuuden seurauksena menettänyt fyysisen kuntoni ja ulkonäköni lisäksi myös työpaikkani ja avioliittoni.

Maatessani sairaalasängylläni päästä varpaisiin siteissä pohdin, millaista elämäni tulisi tästä eteenpäin olemaan. Sitä oli vaikeaa kuvitella, sillä niin moni asia oli yhdessä silmänräpäyksessä muuttunut täysin. Ajattelin, että minulla olisi nyt mahdollisuus katkeroitua ja käpertyä itseeni loppuiäkseni. Se olisi täysin ymmärrettävää, luonnollistakin. Mietin, millaista elämäni silloin olisi. Olisiko se hyvää elämää? Olisiko se sellaista elämää, minkä vuoksi kannattaisi käydä kaikki nämä kivuliaat hoidot läpi? Mitä enemmän asiaa pohdin, tulin siihen tulokseen, että katkeroitumalla en saavuttaisi mitään hyvää, vaan satuttaisin ainoastaan itseäni lisää. Eniten siitä kärsisin minä itse.

Samassa sairaalasängyssä tein erään tärkeän havainnon. Huomasin, että saatoin tismalleen samoissa olosuhteissa kokea yhtenä hetkenä suurta epätoivoa, turhautumista tai epävarmuutta, ja toisena hetkenä iloa tai kiitollisuutta. Ymmärsin, että kokemani tunteet eivät olleet kiinni pelkästään ympäröivistä olosuhteista, vaan siitä, mille asioille annoin kulloinkin mielessäni tilaa. Ihminen ei tietenkään ole immuuni olosuhteille, vaan niillä luonnollisesti on vaikutus sisäiseen kokemukseemme. Olosuhteille en kuitenkaan voinut itse mitään. Ajatuksilleni sen sijaan voin. Ne olivat ainoat, mitä minulta ei voitaisi viedä pois. Kaiken muun saatoin menettää, mutta ajatukseni olivat aina omiani.

Ulrika Björkstamin kirja Nouse nyt kertoo Ulrikan uskomattoman selviytymistarinan.
Kuva | Maaret Kallio

Kun hyväksyt vastoinkäymisen, saat vastalahjaksi toimintakyvyn

Me kaikki kohtaamme elämämme aikana erilaisia vastoinkäymisiä. ”Lentokoneemme” tulevat vain eri muodoissa. Aivan tavalliset ihmiset ympäri maailman ponnistelevat tälläkin hetkellä mitä uskomattomampien haasteiden keskellä. Sinäkin olet jo kokenut jos mitä pienempiä ja suurempia elämän kierrepalloja. Kaikki eivät kuitenkaan vahvistu vastoinkäymisistä, vaan toiset saattavat murtua niiden edessä. Siksi en pidäkään mielekkäänä miettiä sitä, minkälaisia vastoinkäymisiä me kohtaamme, vaan miten me ne kohtaamme. Kyky selviytyä on ihmisyyden ytimessä oleva voimavara, joka meillä kaikilla on käytössämme. Se, minkälaisiin selviytymiskeinoihin me vaikeuksien äärellä turvaudumme, vaikuttaa siihen, mitä haastavasta tilanteesta elämäämme seuraa. Toisia kohti kurottautuminen, avun vastaanottaminen ja vaikeista asioista puhuminen vievät meitä eri suuntaan kuin ongelmien pakeneminen, niistä vaikeneminen ja tunteiden pullottaminen.

Vuosia onnettomuuden jälkeen kerran isäni kanssa jutellessani muistutin häntä lempeästi siitä, ettei hän ollut huomannut etukäteen varoittaa minua putoavista lentokoneista. Isäni naurahti ja totesi, että eipä moinen tosiaan ollut tullut hänellekään mieleen. Kovin usein me murehdimme erilaisia asioita etukäteen, vaikka emme voi niitä murehtimisella mitenkään estää. Sen sijaan voimme etukäteen oppia tunnistamaan selviytymisstrategioitamme ja vahvistamaan sellaisia meissä olevia voimavaroja, jotka vaikean tilanteen keskellä voivat auttaa meitä toipumaan ja kasvamaan.

”Ihmiseltä ei voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä.” – Viktor Frankl

Ulrika Björkstam: Nouse nyt – Kuinka selvisin vakavasta onnettomuudesta (WSOY, 2018)