Olin oppinut ajattelemaan, vanhan kliseisen sanonnan mukaan, että vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toisia. Ajattelin, että kyllä ihmissuhteeni vihdoinkin oikenisivat, alkaisin voida hyvin ja vapautuisin toteuttamaan haluamiani asioita, kunhan vain hiffaisin oikeat henkiset ja psykologiset jutut. 

Olin lukenut itsetuntemuksen kirjallisuutta ja tutustunut erilaisiin hoitomuotoihin ja terapioihin maailman sivun 11-vuotiaasta alkaen, ja olin vakuuttunut siitä, että kunhan vain eheytyisin ja osaisin rakastaa itseäni, minulla olisi vihdoin hyvä olla. En huomannut (vuosikymmeniin), että tavoittelin jotakin ihmeellisen ihannekuvan olotilaa, jossa olo itsestä ei koskaan muussaannu. 

Tähän samaan ilmiöön törmään jatkuvasti vastaanotollani asiakkaideni kanssa. Elämme niin suorituskeskeisessä kulttuurissa, että hyvinvointia ja eheyttäkin tavoitellaan kuin viimeistä päivää, luetaan kirjat ja käydään kurssit, mutta olo itsen kanssa ei muutu. Samalla odotetaan, että olo olisi jotenkin megasäkenöivä ja itsevarma koko ajan. 

Usein uskomme, että itsensä rakastaminen tarkoittaa sitä, ettemme tunne epävarmuutta, vihaa, kateutta tai muita hankalia tunteita, tai ettemme koskaan saisi enää kritisoida itseämme tai olla pihalla, tai että itsetunto on sisäistä pörheyttä, jossa olo itsestä ei koskaan linttaannu. Ja sitten luulemme, että vika on meissä, kun hommeli ei avaudu: ”mä oon niin huono, kun en vieläkään osaa rakastaa itseäni, ja törmään aina vaan näihin samoihin haavoihin ja ikivanhoihin pulmiin.”

Ei tarvitse eheytyä ”valmiiksi” ollakseen hyvässä ihmissuhteessa 

Kun aloin löytää toimivia työkaluja itseni hyväksymiseen juuri sellaisena kuin olen, ymmärsin pohjimmiltaan kaivanneeni sisäistä turvaa, yhteyttä tunteisiini, kykyä kannatella itseäni ihan kaikessa ja lupaa (itseltäni) olla kaikkea mitä kulloinkin olen. 

Itsensä kanssa ystävystyminen ei ole minkään sisäisen ihannekuvan täyttämistä, täydellistä tasapainoa tai jatkuvaa mielenrauhaa, vaan oman röpelöisen, säkenöivän kokonaisuutensa kanssa enemmän sopuun tulemista. 

Kun suhde itseeni alkoi muuttua hyväksyvämmäksi, ihmissuhteeni muuttuivat: opin kiertämään rajojani kunnioittamattomat kauempaa, sanomaan ei, tunnistamaan sisäsyntyisen arvoni ja kohtelemaan itseäni sen mukaisesti. Erään katastrofaalisen parisuhteen myötä tajusin, että olin kohdellut itseäni huonosti minua huonosti kohtelevien ihmisten kautta. Vika ei ollut heidän, vaan valinta oli aina ollut minun: kuinka minua saa kohdella? Mitä itselleni haluan, tarvitsen ja valitsen? Sallinko noita asioita itselleni, otanko niistä itse vastuun? Tajusin, että jokainen määrittää oman arvonsa itse. On minun tehtäväni sanoa ei ja joo sen mukaan, mikä itsestäni tuntuu oikealta, ja että olen sen arvoinen, sisäsyntyisesti. 

Itseään ei tarvitse oppia rakastamaan yksin 

Paradoksi on siinä, että usein luulemme, että itseään pitää oppia rakastamaan yksin. Kuvittelemme huomaamattamme, että hyvissä ihmissuhteissa ei voisi olla tällaisena keskeneräisenä röpelönä, vaan ensin pitää suoriutua eheäksi. Tuo uskomus kumpuaa piilotetusta häpeästä ja arvottomuudesta, jossa alitajuisesti yrittää suorittaa itsensä eheämmäksi, henkisemmäksi, paremmaksi, kypsemmäksi tai rakastavammaksi ihmiseksi – koska ei olla opittu luottamaan siihen, että läheisessä suhteessa saisi näkyä ja tulla kuulluksi ja tuetuksi juuri tällaisena keskeneräisenä ja inhimillisenä olentona myös haavoineen, ihan turvassa. 

Itse löysin häpeän vankilasta (siis sieltä, missä pitää aina suorittaa ja tulla paremmaksi ja ehyemmäksi) ulos rakastavan terapeutin avulla ja pari- ja ystävyyssuhteissa, joissa opin vastaanottamaan toisten rakkautta ja hyväksyntää sielläkin, missä minun oli vaikeaa olla itseni kanssa. Aloin tulla näkyväksi juuri tällaisena kuin olen kulloinkin, kaikkine lapsellisinekin tunteineni, itsestäni yhä enemmän vastuuta ottaen.

Itsensä kanssa ystävystymisen toinen paradoksi on siinä, että eheytymisestä voi vastuun elämässään ottaa vain jokainen itse. Kukaan ei voi kulkea itsensä rakastamisen tietä puolestamme vaan rinnallamme – on itse uskallettava pyytää apua, haluttava muutosta ja autettava itseään katsomaan ja kokemaan toisin. On myös uskallettava suhteiden säkenöivään, kipunoivaan intiimiyteen, jossa haavamme aktivoituvat. Eheytyminen voi tapahtua vain uskaltautumalla sinne, missä sattuu. Terve ja syvä ihmissuhde – sekä itsen että toisten kanssa – syntyy siellä missä saa myös kipuilla erikseen ja yhdessä. Uskalletaan katsoa ja tutkia asioita ja kasvaa sekä yhdessä että omalla polullaan. 

Lempeitä askelia eheyteen 

1. Sisäinen olotila ei muutu ajatusten, vaan toiminnan kautta 

Arjessaan voi lähteä harjoittelemaan ystävyyttä itsensä kanssa simppelisti. Ajattele ruusutarhaa. Mikä saa sen kukoistamaan? Valo, vesi, ravinto. Olo itsesi kanssa on kuin ruusutarha: se ei voi olla hyvä, jos et tee asioita itsesi hyväksi. On olennaista tietää, että olo itsen kanssa lempeytyy toiminnan, eikä minkään ”oikeanlaisten” ajatusprosessien kautta. Se, miten toimimme, vaikuttaa siihen mitä hermostossamme tapahtuu. Kun hermosto rentoutuu, myös uudenlaiset (myötätuntoiset) ajatukset itsestämme ja elämästämme mahdollistuvat. 

Mikä sinua ilahduttaa, hoivaa, rentouttaa? Tee lista näistä asioista ja aloita ihan minimaalisista jutuista. Tutki, miten usein näitä asioita teet. Kun teet itsesi hyväksi juttuja päivittäin, eli kun säännöllisesti raivaat tilaa ruusutarhasi hoitamiselle, alat vahvistaa yhteyttä sisäiseen ääneesi, tarpeisiisi, tunteisiisi ja rajoihisi. 

2. Lempeys itseä kohtaan on kaikkien tunteiden sallimista itselleen 

Kulttuurissamme on vallalla ajatus negatiivista ja positiivisista tunteista. Todellisuudessa kaikki tunteet ovat psyyken viestejä tarpeistamme. Kun keskityt arjessasi hoitamaan ruusutarhaasi, alat kuulla tunteitasi. Viha suojaa rajojasi – se on neutraalia perusvoimaa ja kertoo kiukkuna tai päättäväisyyden olona siitä, mitä haluat ja et halua, mitä jaksat ja et jaksa. Pelko kertoo siitä, mikä sinulle on tärkeää, se on portti autenttisuteen ja auttaa kasvamaan. Suru auttaa luopumaan ja kasvamaan kohti uutta. Ilo on sisäsyntyinen tilasi, joka pääsee valloilleen, kun kaikki tunteesi ovat sallittuja – se voi tuntua merkityksellisyyden olona, vapautuneisuutena, kepeytenä tai energisenä olona. 

Tunteisiin saa yhteyttä myös siten, että alkaa kuunnella itseään: mitä tarvitsen nyt? Mikä juuri nyt vähän auttaisi tai helpottaisi oloani? Kun toimit sen mukaan, vahvistat yhteyttä itseesi ja otat vastuuta hyvinvoinnistasi. Tarvitset ruusutarhasi huoltamista erityisesti silloin, kun voit huonosti, eli silloin kun se on vaikeinta. 

On iso sisäisen maailman muutos alkaa ymmärtää, ettei omassa vihassa, surussa, kateudessa tai pelossa ole mitään vikaa, vaikka tunteet itsessään tuntuvat pahalta. Kun tunteet saavat tulla esiin eikä niitä vastusta, ne virtaavat voimauttavasti lävitsesi ja alat kuulla selkeämmin mitä haluat ja kuka olet. Onttouden tunne tai merkityksellisyyden fiiliksen puuttuminen elämästä on usein viesti siitä, että jotkin tunteet jumittavat systeemissämme. Et tarvitse mitään massiivista tunnelukkojen purkamis-suoritusta. Aloita siitä, että hoivaat itseäsi päivittäin jollakin rentouttavalla, ilahduttavalla, lempeästi itseäsi hoitavalla.

3. Ota apua vastaan 

Kun alat arjessasi toimia itseäsi arvostavasti, olosi muuttuu arvostetummaksi. Se puolestaan alkaa muuttaa sitä, miten näet itseäsi, toisia ja maailmaa. Yksin ei tarvitse osata eheytyä – eikä voikaan. Haavamme syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin, ja rakkaudellisessa, turvallisessa ja ymmärtävässä ilmapiirissä ne alkavat myös eheytyä. Itsensä rakastaminen on sitä, että samalla tavalla kuin huolehtii fyysisestä kehostaan, alkaa huolehtia sisäisestä maailmastaan – vaikka ulkopuolisen, itselle hyväntuntuisen auttajan kanssa. Kenenkään ei tarvitse elää elämäänsä huonommuuden, riittämättömyyden tai arvottomuuden tunteiden vallassa.