Kaisa Jaakkola: Mitä jos ensi kuussa ei helpotakaan? Opettele suojelemaan jaksamistasi ajoissa

Katselin taannoin kalenteriani neljän vuoden takaa, ajalta ennen sitä päivää, kun äkkipysähdys tuli. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2016 selästäni leikatusta luomesta löytyi melanooma. Elimme puolisoni kanssa ruuhkavuosia: olin tuolloin 33-vuotias, meillä oli 2-vuotias lapsi, perheellämme uusi kotikaupunki ja juuri perustettu 800-neliöinen kuntosali, joka oli saatava pyörimään perhe- ja muuttohärdellin keskellä.

Olin palannut edellisenä vuonna äitiyslomalta töihin, tehtaillut heti aluksi viidennen kirjani ja innostuksissani aloittanut vielä lisäksi maisteriopinnot yliopistossa. Vuosien varrella olin tottunut tekemään paljon kivoja asioita ja innostuin helposti. En halunnut lapsen antaa rajoittaa elämääni ja aktiivisuuttani. Totta puhuen taisin kuitenkin olla tuolloin yksi niistä, jotka hokivat itselleen ja läheisilleen, että ihan pian helpottaa. Ensi viikolla on väljempää, tai viimeistään ensi kuussa. Kesällä ainakin, jos ei sitä ennen. 

Ei helpottanut “ensi kuussa”, mutta arjen höyryjuna kyllä pysähtyi kuin seinään, kun syöpädiagnoosi oli paperilla edessä. Näin jälkikäteen katsottuna ihmettelen, kuinka olen jaksanut hengästyttävää tahtiani ja vieläpä nauttinut siitä. Kuormaa oli kuitenkin kertynyt huomaamatta, ja syöpäleikkauksen jälkeen putosin uupumuksen rotkoon. Kaista loppui kesken, kun eteen tuli yllättäviä ja psyykkisesti oman käsittelykykyni ylittäviä asioita.

Tämä on valitettavasti monen muunkin uupuneen tarina. ”Ensi kuussa helpottaa” -mantraa voi hokea itselleen jopa vuosia, kuten eräs valmennettavani taannoin totesi tehneensä. Tuskallinen totuus on se, että kaikkea ei voi saada yhtä aikaa. Tällöin alkuun mukavilta tuntuneista asioista katoaa ajan kanssa mielekkyys ja tilalle tulee vähitellen pakko ja suorittaminen. Tämä on hetki, kun hälytyskellojen pitäisi alkaa soida. 

Jaksamisen suojeleminen edellyttää usein tiukkaa priorisointia: sitä että opettelee sanomaan enemmän ei kuin kyllä. Jos elämä on kello kaulassa kalenterimerkintöjen perässä juoksemista, on aika varmaa että keho ei suostu lepoon silloin, kun sille annetaan aikaa. Liian tiukka arjen tahti on yksi varmimmista tavoista rikkoa oma palautumisensa.

Palautumisen elinehto on rajojen asettaminen. Mihin annan aikaani ja mihin en? Kuka minun kalenterini laatii? Entä milloin siellä lukee oma nimeni ja onko se tapaaminen, jonka voi perua milloin vain, vai miellänkö sen yhtä tärkeäksi kuin kaikki muut kirjatut menoni?

Kiltit, tunnolliset, herkästi innostuvat ja suorittamiseen taipuvaiset ovat vaaravyöhykkeellä, sillä meidän rajamme venyvät lähes loputtomasti. Kun rajojaan venyttänyt arjen sankari törmää hankaliin tapahtumiin – oma vanhempi menehtyy, itse sairastuu tai eteen tulee muita yllättäviä vastoinkäymisiä – kuorman alle litistyy. 

Ruuhkavuosiarjessa palautumisen ja omien tärkeimpien asioiden laittaminen ykköseksi on välttämätöntä, ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Tämä edellyttää omien arvojen tarkastelua ja ainakin ajoittain tahdin hiljentämistä. Olisi hyvä, jos osaisimme jarruttaa jo ennen kuin kaista meinaa loppua kesken. Sillä tavoin ehkäistään uupumusta.