Jani Toivola: Erillisyyden sijaan yhteyttä

Sain kunnian olla yksi Minska Live -jaksojen puhujista. Olen pyrkinyt kokoamaan alle joitakin tuon tunnin Insta-liven pinnalle nostamia ajatuksia ja tarinoita yhteyteen liittyen.

Kirjoittaja | Jani Toivola


Ei varmaan ole muuta oikeaa tapaa aloittaa tätä kirjoitusta, kuin toteamalla, että elämme edelleen hämmentäviä aikoja. Muutaman viikon takainen elämä tuntuu olevan ikuisuuden päässä. Mielialat, tunnelmat ja tarpeet vaihtelevat hetkestä toiseen. Kodin ainoana aikuisena huomaan, että omat ajatukset alkaa helposti kiertää kehää. Mieli eristäytyy ja kynnys olla yhteydessä muihin kasvaa. On pitänyt tietoisesti kurottautua ystäviä kohti. Muistaa että yhteys on aina ollut se joka parantaa ja muistuttaa siitä mikä on pysyvää. Laittaa viestiä ja puhua puhelimessa. Jakaa tilanteen herättämiä huolia ja pelkoja, ja välillä puhua myös ihan muusta. Löytää kaikesta epävarmuudesta hetkiä, joissa on myös huumoria ja naurua. 

“Omaan ajatteluuni kuuluu, että tässä samassa levottomuudessa ja epävarmuudessa on myös jotain rauhoittavaa. Jotain, minkä äärelle pitäisi uskaltaa pysähtyä.“

Omaan ajatteluuni kuuluu, että tässä samassa levottomuudessa ja epävarmuudessa on myös jotain rauhoittavaa. Jotain, minkä äärelle pitäisi uskaltaa pysähtyä. Jatkuvaa harjoitusta hyväksymisestä ja antautumisesta ja päätöksestä luottaa. Se, mistä voin tällä hetkellä olla kiitollinen, on 6 vuotta jatkunut päivittäinen tapani meditoida. Sen avulla olen hiljalleen alkanut löytää ympärilleni omaa tilaa kaiken tämän keskellä. Tilaa, jossa tunnustella omia tunteita. Olla hetki itseni ja ajatusteni kanssa. Sen sijaan, että ajatusteni suunnan määrittäisi jatkuvasti vain ympärillä oleva uutisointi ja sen herättämät erilaiset tunteet. Tai muiden tunteet. Pelko ja epävarmuus on edelleen läsnä, mutta ne eivät ohjaa ihan jokaista hetkeä. Löydänkin pienen hiljentymisen kautta itsestäni myös rauhaa. Pelko istuu vieressä, mutta se ei ole ainoa totuus. Ja kun löytyy edes hetkittäistä rauhaa, on parempi mahdollisuus siihen, että alkaa nähdä edessään myös ratkaisuja, vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja ehkä jopa toivoa. 

Ympärillä vallitseva levottomuus ja epävarmuus tuo mieleeni syyskuun 11. päivän iskut New Yorkissa vuonna 2001. Olin silloin nuori opiskelija kaupungissa ja näin iskut läheltä ollessani matkalla kouluun. Iskut tapahtuivat aamulla ja pääsin kotiin Brooklyniin vasta alkuillasta. Haahuilin ympäri autioituvaa kaupunkia, jossa kaikki oli mennyt kiinni. Myöskään metro ei kulkenut. Tuntematon vastaantulija vinkkasi, että ihmiset kävelevät sillan yli Brooklyniin ja minä päätin tehdä samoin. Kun pääsin lopulta kotiin, oli vastaaja täynnä viestejä ja huolta Suomesta. Seuraavat päivät istuin kotona ja tuijotin uutisia. Olo oli levoton. Oli vaikea rauhoittua mihinkään. Uutisista ei tullut enää hyvä olo, mutta silti en pystynyt lopettamaan. Mieli etsi samalla tavalla paikkaansa, kuin nytkin. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Muuttuuko maailma pysyvästi? Miten se muuttuu? Miten kaikki se mille olen elämäni rakentanut suhteutuu tähän kriisiin? Miten käy toimeentulon? Kodin? Olenko turvassa? 

“Ja kun löytyy edes hetkittäistä rauhaa, on parempi mahdollisuus siihen, että alkaa nähdä edessään myös ratkaisuja, vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja ehkä jopa toivoa.“

Kun metrot alkoivat lopulta kulkea, päätin lähteä vain johonkin. Päädyin Union Squaren aukiolle, joka oli täynnä ihmisiä. Oli kynttilöitä ja ihmiset lauloivat. Joku soitti kitaraa. Asetuin tuntemattomien ihmisten joukkoon. Tuskin erotin hämärässä ihmisten kasvoja, mutta yhteys ja läheisyys tuntui hyvältä. Jakaminen rauhoitti ja auttoi käsittelemään kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Palasin aukiolle vielä useana iltana. Se poisti yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta. Teki irrallisuudesta yhteyttä. Tällä hetkellä emme voi samalla tavalla tulla fyysisesti yhteen, mutta toivottavasti löydämme muita tapoja jakaa.  Mennä toisiamme kohti ja katsoa silmiin. Kulkea rinnakkain. Valita erillisyyden sijaan kaikesta tästä jotain, joka tuo yhteen. 

Yhteys itseen ja muihin on se osa tätä kaikkea, johon voimme vaikuttaa. Moni arkinen asia ympäriltä on kadonnut ainakin hetkellisesti. Uusi hiljaisuus voi olla pelottavaa, mutta siinä on myös mahdollisuus nähdä asioita uudessa valossa. Kriisi ravistelee ja riisuu paljaaksi. Onko jotain mitä päätänkin olla pukematta enää päälleni kun arki normalisoituu? Tai mitä uutta haluaisin elämääni tuoda?

“Yhteys itseen ja muihin on se osa tätä kaikkea, johon voimme vaikuttaa.”

Muutamassa viikossa inhimillisyys ja elämän haavoittuvuus on noussut kaiken keskiöön. Myös kaikki käytännön tekeminen nojaa tällä hetkellä niihin. Jakaminen, auttaminen, avun pyytäminen, uuden luominen, ylläpitäminen, odotus, johtajuus, sopeutuminen, irti päästäminen, vetäytyminen ja esiin astuminen. Ne ovat arvoja, joita tarvitaan matkalla ulos tästä hetkestä ja kohti aikaa, kun valot laitetaan taas päälle. Minulle on tärkeää tiedostaa, että inhimillisyys ja haavoittuvuus eivät synny tyhjästä, eivätkä ne pysy elossa ilman tekoja. Se, että meillä on tässä hetkessä hyveitä, joihin nojautua on sen ansiota, että meillä on myös ennen tätä hetkeä ollut ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ovat pukeneet inhimillisyyttä sanoiksi. Silloinkin, kun osa ympärillä on huutanut, että pitäisi valita jotain muuta. Jotain suurempaa ja näyttävämpää. Nyt meillä on jotain, johon nojata. Jotain minkä voimme ottaa tästä hetkestä mukaamme myös kohti tulevaa. Ja uskaltaa yhä useammin asettaa pehmeyttä voimaksi kaiken keskiöön. 

“Se, että meillä on tässä hetkessä hyveitä, joihin nojautua on sen ansiota, että meillä on myös ennen tätä hetkeä ollut ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ovat pukeneet inhimillisyyttä sanoiksi.”

Lue lisää inhimillisyydestä ja mielen hyvinvoinnista

Psst!

Haluatko saada Minskan viimeisimmät vinkit ja päivitykset suoraan sähköpostiin?
Tilaa uutiskirje!
  • Kenttä on validointitarkoituksiin ja tulee jättää koskemattomaksi.