Kaupallinen yhteistyö Dextra Lapsettomuusklinikan kanssa. Kuvat | Viivi Mahlakaarto
On heinäkuinen tiistai. Istun miesystäväni kanssa suomalaisen lapsettomuusklinikan odotushuoneessa jännittynein mielin. Olemme päättäneet hakea apua toiveeseemme saada lapsi. Tuohon toiveeseen, joka on täyttänyt mieleni viimeiset kuukaudet lähes täysin. Joka kuukauden toivo, odotus, ja taas pettymys. Josko täältä saisi apua. Tai edes tiedon, ettei ole syytä huoleen. Luottamus onnistumiseen pitää mieleni positiivisena, tietämättä kuitenkaan sillä hetkellä miten pitkä matka sen täyttymiseen vielä on.
Viime aikoina on uutisoitu varsin rankoin sanoin hedelmöityshoitoja varsinkin lahjoitetun munasolun ja sijaissynnytyksen näkökulmasta. Jälkimmäistä kutsutaan myös termillä kohdunvuokraus. Tapauksen esiintulo liittyy vahvasti Sofi Oksasen uuden kirjan myynninedistämiseen, mutta se on saanut mielestäni koko prosessin turhan negatiiviseen valoon. Artikkeleissa on käsitelty ulkomaisia klinikoita ja niiden ongelmia. Halusin tuoda omat kasvoni esille kertoen oman tarinani matkasta raskauteen, jonka lopulta mahdollisti luovutetuilla munasoluilla tehty lapsettomuushoito, turvallisesti suomalaisella Dextra Lapsettomuusklinikalla toteutettuna.
Palataan vielä tuohon heinäkuiseen päivään ja sitä seuranneihin aikoihin. Aloitimme lapsettomuushoidot niin sanotusti kevyemmillä metodeilla, mutta jo pian huomasimme haasteeni munasolujen tuottamisessa ja päädyimme IVF-hoitoon eli keinohedelmöitykseen. Tulokset olivat edelleen todella huonoja, en saanut yksinkertaisesti kovilla hormonikuureillakaan tuotettua hyviä munasoluja. Tämä siitä huolimatta, että hormoni- ja muissa arvoissani ei ollut mitään hälyttävää. Aikaa kului ja kuten niin monet tällaisen prosessin läpikäyneet ihmiset tietävät, se ei ollut aina ihan helppoa, myöskään parisuhteelle. Me päädyimme lopulta eroon.
Toiveeni saada lapsi ei kuitenkaan kadonnut mihinkään eron myötä. Kävin itseni kanssa suurta pohdintaa, mikä elämässäni oli todella tärkeintä. Luopuisinko haaveestani saada lapsi kokonaan, katsoisinko mitä elämä tuo tulleessaan ja löytyisikö kenties uutta kumppania haavettani toteuttamaan, vai etenisinkö itsellisesti hoidoissa? Entä mitä muut ajattelisivat tästä viimeisestä vaihtoehdosta? Uskaltaisinko, kehtaisinko? Tiedostin myös vakavan tilanteeni sen suhteen, että mahdollisuuteni saada omin soluin lasta olivat todella pienet, lähes olemattomat. Aikaa ei enää ollut tuhlattavaksi miettimiseen. Olin uraa eteenpäin puskiessani aina ajatellut, että äidiksi voi helposti tulla vielä nelikymppisenä. Olin tuolla hetkellä 36-vuotias ja tajunnut karun totuuden tilanteestani.
"Kävin itseni kanssa suurta pohdintaa, mikä elämässäni oli todella tärkeintä."
Tuo pohdinta oli oman elämäni suhteen todella merkittävä. Päätin jatkaa hoitoja itsenäisesti, välittämättä mitä muut siitä ajattelevat. Tiedän monen tällaista vaihtoehtoa pohtivan miettivän jopa oman perheen reagoimista asiaan. Meitä tällä hetkellä lapsia hankkivia edeltävä sukupolvi edustaa vielä monilta osin sellaisia arvoja ja ajatuksia, joiden mukaan on helpompi tehdä asioita ”niin kuin muutkin tekevät”. Näin oli myös omassa perheessäni. Päätin kuitenkin jatkaa matkaani hoitojen kanssa ajatellen, etten voi elää omaa elämääni muiden ihmisten pelkojen kautta. Olin itse aina ihaillut Jani Toivolan kaltaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet rohkeasti omannäköisiä valintoja, eläneet elämäänsä unelmat, eivätkä pelot edellä. Helppoa tämän en usko kenellekään olleen, mutta varmasti sen arvoista.
"Munasolujen luovutukseen liittyy edelleen tabuja, joista ei julkisesti puhuta. Outi haluaa tuoda omat kasvonsa esille kertoen tarinansa matkasta raskauteen – unelmasta, jonka lopulta mahdollisti lahjoitetuilla munasoluilla tehty lapsettomuushoito turvallisesti suomalaisella klinikalla."
Hoitoni siis jatkuivat. Tein yhteensä neljä IVF-hoitoa erilaisilla metodeilla ja kulmilla toteutettuna, ja tulinkin viimeisestä hoidosta onnekseni raskaaksi. Tämä raskaus päätyi kuitenkin valitettavasti keskenmenoon jo varhaisessa vaiheessa. Olimme jo etukäteen minua hoitavan lääkärin Marika Mikolan kanssa päättäneet, että tämä neljäs hoito olisi viimeinen, jota enää yrittäisimme, sen jälkeen hyväksyisin diagnoosini ”lapsettomuudesta”. Sen jälkeen oli mietittävä toisenlaisia vaihtoehtoja mikäli halusin toteuttaa unelmani äitiydestä.
Julkinen keskustelu lapsettomuusongelman ympärillä keskittyy yleensä aina kahteen vaihtoehtoon: adoptio tai sijaisvanhemmuus. Nämä ovat molemmat aivan upeita asioita ja kunnioitankin aivan jokaista vanhempaa, jotka ovat päässeet kokemaan vanhemmuuden näiden avulla. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet ainakaan tällä hetkellä itselleni sopivilta ratkaisuilta. Toivoin niin kovasti, että saisin kantaa itse oman lapseni raskauden ajan. Olin tutustunut munasolulahjoitukseen lapsettomuusprosessini aikana. Tiesin, että Suomessa on mahdollista jonottaa lahjoitettua munasolua, jonka avulla prosessia voisi vielä kokeilla. Jonot olivat kuitenkin pitkät ja munasolujen lahjoittajista oli pulaa.
Päätin kuitenkin lähteä vielä tähän prosessiin. Jonotin lahjoitettua munasolua noin puolen vuoden ajan. Lopulta jonon kärkipää lähestyi ja minulle löytyi sopiva lahjoittaja. Ja tällä kertaa pääsin kokemaan onnistumisen riemun jo heti ensimmäisellä hoitokerralla, niin sanotulla tuoresiirrolla. Olin vihdoin raskaana! Pystyin myös elämään sen alkuajat varsin luottavaisin mielin, huolimatta edellisraskauden keskenmenosta. Ja näinhän se kesti, nyt elän jo viimeistä kolmannesta!
"Solujen lahjoittaminen on ehkä kaunein pyyteettömän auttamisen ele, jota voin vain kuvitella. -- Kannan sydämessäni ikuista kiitollisuutta niitä kahta upeaa, minulle anonyymiä, kanssamatkaajaa kohtaan."
Itse ajattelen, että solujen lahjoittaminen on ehkä kaunein pyyteettömän auttamisen ele, jota voin vain kuvitella. Jos toinen ihminen on valmis luovuttamaan sukusolujaan, jotta joku toinen ihminen pääsee toteuttamaan elämänsä kenties suurimman haaveen, en voi kuin ihailla näitä upeita ihmisiä. Omalla kohdallani molemmat sukusolut ovat lahjoitettuja, sekä munasolut että siittiöt. Suomessa solujen lahjoittajat saavat auttamisestaan vain pienen kulukorvauksen. Kannan sydämessäni ikuista kiitollisuutta niitä kahta upeaa, minulle anonyymiä, kanssamatkaajaa kohtaan. En voi sanoin kuvailla sitä onnen tunnetta, jonka tunnen pienen ihmisen potkiessa vatsassani <3 Ilman teitä tämä ei olisi mahdollista. Jos joskus pystyisin auttamaan jotain toista ihmistä tällä tavoin, tekisin sen heti. Prosessin eläneenä voin suoraan sydämestäni kertoa, miten paljon se merkitsee.
Haluan myös julkisesti kertoa, miten hienoa hoitoa sain vuosien ajan ongelmaani Suomessa. Meillä tehdään upeaa työtä hyvin aran aiheen parissa. Koin klinikoiden toiminnan jokaisella hoitokerrallani hyvin henkilökohtaiseksi ja eettiseksi, jossa aidosti pyritään auttamaan ihmistä. Kokemani todellisuus oli täysin erilaista, mitä viime aikojen julkinen keskustelu on herättänyt. Suuri kiitos siis minua hoitaneille lääkäreille ja hoitajille!
Ja niille, jotka miettivät lapsettomuushoitoja joko lahjoitetun munasolun tai itsellisen hoidon näkökulmasta, en voi muuta kuin kannustaa teitä ja toivottaa rohkeutta matkaan! Omalla kohdallani se oli yksi parhaista päätöksistä elämässäni. Jos olisin miettinyt mitä muut minusta, yksinhuoltajuudestani tai lapsesta joka ei kanna geenejäni ajattelevat, tämä pieni tyttö olisi tuskin koskaan saanut alkuaan. Ja jo nyt ennen hänen syntymäänsä tunnen, että se on parasta mitä minulle on elämässäni koskaan tapahtunut.
