Jani Toivola: Aika päästää itsensä sisään

Olen viettänyt viime kuukaudet vahvasti uuden äärellä. Käännekohdassa, jossa 8 vuoden ajanjakso politiikassa on päättynyt, ja jossain edessä, mutta vielä etäällä, siintää seuraava elämänvaihe. Olo on vähän kuin seisoisi keskellä jäätikköä tai istuisi veneessä aavalla ulapalla. Juuri tässä hetkessä on mahdotonta tehdä edes valintaa reitistä, jolle astua. Jokainen suunta on yhtä etäällä. Jokainen näkymä on niin ympäristöönsä sulautunut, että sen kerroksia on mahdotonta lukea. Hiljaisuus tuntuu hetkittäin jopa käskyltä olla liikkumatta. Onko missään rantaa, jossa joku ottaa vastaan?

En osannut jännittää tätä käännekohtaa kovin paljon etukäteen. Osittain se liittyy omaan luonteeseen. Isot näyttävät liikkeet ja suunnanmuutokset ovat aina olleet suhteellisen luontaisia. Joku uusi ajatus tai suunta alkaa nousta mieleen. Ensin hetkittäisinä väläyksinä. Sitten ajatus alkaa valtaamaan yhä enemmän tilaa, kunnes yhtenä päivänä vain huomaan hyppääväni uuteen. Se on ollut arvokas vahvuus, josta olen kiitollinen. Taipumus, joka on vienyt moniin kiinnostaviin paikkoihin elämässä. 

Sen siivittämänä olen lapsena uskaltanut lätkän sijaan valita kokkikerhon tai jalkapallon sijaan tanssitunnit ja näytelmäkerhon. Väkertänyt omia esityksiä koulun juhliin ympäristön yskinnästä huolimatta. Hakeutunut taidelukioon toiseen kaupunkiin, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan näyttelijäksi, perustanut vaatekaupan, kirjoittanut kirjoja, ollut kansanedustaja, tullut epätodennäköisyyksistä huolimatta isäksi. Uskaltanut kerta toisensa jälkeen heittäytyä elämän vietäväksi haavoista ja kolhuista huolimatta. Päättänyt luottaa, että elämä ja jokainen sen tarjoama polku lopulta kantaa. Aavistellut, että haavat, joita kannan mukanani, eivät ole koko totuus. Ettei minun tarvitse olla vain sitä, minkä kohteeksi olen joutunut. Että voin jokaisesta hetkestä eteenpäin päättää rakentaa enemmän itseni näköistä elämää. Irtaantua askel kerrallaan pelosta ja häpeästä. Hakea vastauksia enemmän itsestäni kuin itseni ulkopuolelta lupaa kysyen. Olen saanut olla tekemässä historiaa. Kokenut ulkopuolisuutta, mutta saanut mahdollisuuden kääntää siitä syntyneen kivun tarinoiksi, joilla tehdä muita näkyväksi ja luoda muutosta.

Nyt seison käännekohdassa ja olen hämmentynyt. Ensimmäistä kertaa 20 vuoteen korvissa on hiljaista. Ei ole uutta suuntaa, johon hypätä. Olen ymmälläni ja peloissani. Tässä kohtaa elämää linnan tulisi olla jo melkein valmis, ja minä olen enemmän hämmentynyt kuin koko aikuiselämäni aikana. Jos kysyisit minulta nyt, kuka olen tai minne menossa, niin en osaisi varmuudella vastata. Tai vastaisin jotain opeteltua ja irrallista. Tuottaisin hälinää, joka lähinnä uuvuttaa sekä puhujan että kuuntelijan. 

Silti olen jostain syystä myös onnellisempi kuin koskaan. Peloissani, mutta onnellinen. Epävarmuus ja pelko iskee erityisesti yöllä. Kouraisee ja hikoiluttaa. Karkottaa unen ja saa ajatukset laukkaamaan kehää. Sitten tulee aamu ja pelko hellittää otteensa.

Yhä useammin saan kiinni kiitollisuudesta. Olen kiitollinen, että saan elää juuri nyt tätä vaihetta, jossa näen joka suuntaan ja samaan aikaan en mihinkään. Ulappa on auki ja tuntematon. Ei ole mitään asemaa, unelmaa tai omaisuutta, jonka taakse piiloutua. Olen täysin paljaana. Opettelemassa rakastamaan minää, jolla ei ole sanoja. 

Ehkä vasta nyt alan aidosti ymmärtää mitä se tarkoittaa, ettei haavojeni tarvitse olla koko totuus. Niiden kannattelema pelko ja häpeä en ole minä. Että tässäkin hetkessä on mahdollisuus valita toisin. Ei tarvitse löytää mitään, millä korvata itsensä. Paremminkin on aika päästää itsensä sisään. Ja jos hetki menee tänään ohi, niin huomenna voi yrittää uudestaan.